Sateinen aamu Helsingissä. Kaupungintalolle on kerääntynyt sa­takunta ihmistä kuulemaan kansainvälisen Open Society Foundations -tutkimusryhmän analyysia siitä, mikä on somalien tilanne tässä kau­pungissa.

Läpeensä velkaantuneen Helsingin kaupunginjohtaja, kokoomus­lainen Jussi Pajunen avaa tilaisuuden. Puheesta puskevat läpi termit ”moninaisuus”, ”tiivis yhteys” ja ”muiden maiden tekemien virheiden välttäminen”. Pajusen puheen perusteella voisi luulla, että kotoutumi­nen sujuisi valtakunnan pääkaupungissa mallikkaasti, ja että tulevai­suus olisi mennyttä parempi.

Mutta somaliyhteisön asiat eivät ole hyvin. Kädessäni oleva raport­ti puhuu rujoa kieltään siitä, mihin tilanteeseen kaupungin yhteisö on ajautunut. Tutkimusryhmän esiin nostamat koulutusta ja työllisyyttä kuvaavat tilastotiedot ovat rajuja:

Työikäisistä somalinaisista on töissä 13 prosenttia – siis joka kah­deksas. Miesten luku on hieman parempi, mutta silti: vain joka nel­jäs työikäisistä käy töissä. Yrittäjiksi on työikäisistä miehistä ryhtynyt prosentin puolikas. Naisista pyöreä nolla.

Tutkimuksen ehkä kaikkein hätkähdyttävin kohta löytyi koulu­tusta käsittelevästä osasta: Helsingin alueen yliopistoissa ei tutkimuk­sen mukaan opiskele ainoatakaan somalia.

Ensimmäiset somalit rantautuivat Suomeen yli 20 vuotta sitten. Miksi tilanne on yhä näin kehno? Ja mitä sille voidaan tehdä?

Kotoutumista on tutkittu paljon. Sen pääperiaatteista ollaan varsin yksimielisiä – kielitaito ja työ nopeuttavat kotoutumista. Ja nii­den puute vastaavasti hidastaa sitä.

Kielikoulutuksen lisääminen vaatisi rahaa, mutta valtiolla ja kunnilla on niin valtavat säästöpaineet, että uusia menoja on turha esittää. Ja huonossa suhdanteessa työmarkkinatkaan eivät vedä.

Ratkaisuksi tarjotaan usein sitä, että kaupungin tulisi työllistää pako­laistaustaisia ihmisiä enemmän. Sekä vielä järeämpänä toimena sitä, että työpaikkoja pitäisi kiintiöidä etnisin perustein. Voidaanko näin toimia?

Harva olisi valmis palauttamaan Kevan väistynyttä toimitusjohta­jaa Merja Ailusta takaisin työhönsä, johon hänet oli alun perin nos­tettu keskustan poliittisen läänityksen ansiosta, ohi pätevämpien haki­joiden. Poliittinen läänitys ei ollut kestävä syy palkkauspäätöksiin – ja aivan yhtä heikko syy olisi etnisin perustein tehty läänitys. Työpaikko­jen jakaminen toissijaisin perustein on yksiselitteisesti väärin.

Osf-ryhmän raportti kertoo lukuisista muistakin somaliyhteisöä riivaavista ongelmista. Nuorten identiteettikriisi kahden kulttuurin välissä, syrjintäkokemukset, koulupudokkuus ja naisten huono ase­ma ovat niistä päällimmäisiä. Somaliäideistä puolet on yksinhuoltajia. Keskimääräinen lapsiluku on neljä.

Ei kovin hyvältä näytä. Mikä sitten auttaisi?

Vastaus tuskin löytyy mahdollisimman suurta erilaisuutta koros­tavien ”moninaisuus” tai ”monikulttuurisuus”-käsitehirviöiden takaa – ne kun ovat vain omiaan alleviivaamaan sitä, että maahanmuuttajat poikkeavat muista. Harva työnantaja kuitenkaan haluaa työntekijöil­tään erilaisuutta. He haluavat ennustettavasti käyttäytyviä, tehokkai­ta työntekijöitä. Ja edelleen on erittäin vaikeaa ymmärtää, miksi Afri­kan sarvea vuosisatoja hallinnut somalikansa on ylipäätään alistunut täkäläisen humanistipoppoon erilaisuusobjekteiksi. Ehkei kannattaisi.

Raportin lukujen valossa olisi mielestäni rehellistä todeta, että nykyisenkaltainen kotouttamisstrategia ei toimi, ja kotoutuminen on suurimmalta osin epäonnistunut. Ne virheet, joita kaupunginjohtaja Pajunen sanoi tehdyn muualla, on nyt toistettu täällä.

Viime kädessä ainoa tapa saavuttaa kantaväestön hyväksyntä on työl­listyä laajassa mittakaavassa. Jos tähän joskus päästään, monet muut ongelmat asettuvat siedettävämmälle tasolle.

Kaiken ytimessä on työ. Niin keinona kuin tavoitteenakin. On uu­rastettava, jotta pääsisi lopulta töihin. Sellainen on tämän päivän maa­ilma.

Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 15/2013 -lehdessä.

Matias Turkkila