IMF joutui vuonna 2010 muuttamaan sääntöjään voidakseen osallistua Kreikan lainoitusohjelmaan. Sääntöihin lisättiin systeemisen riskin poikkeuskäytäntö. IMF:n entinen Euroopan yksikön johtaja Susan Schadler kritisoi raportissaan tehtyä muutosta kovin sanoin.
Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n Euroopan yksikön ex-johtajat ovat toivoneet monin tavoin erilaista kehityssuuntaa Eurooppaan. Ashoka Mody kirjoitti aikaisemmin, että valtaa tulisi siirtää takaisin EU:n jäsenmaille. Myös Euroopan yksikön aikaisempi johtaja Susan Schadler kritisoi puolestaan IMF:n sääntöjen muutoksia raportissaan.
Kansainvälinen valuuttarahasto joutui alkuvuodesta 2010 sovittelemaan uutta sääntömallia, jolla rahasto voisi osallistua Kreikan lainoitusohjelmaan. IMF:n omien aiempiin kriteereihin kuului olennaisena osana se, että ohjelmaan ajautunut maa pystyy keskipitkällä aikavälillä huolehtimaan velastaan. Tällä kriteerillä IMF pyrkii välttämään itse luottotappioita. Rahaston myöntämät luotot ovatkin vihoviimeisiä alaskirjattavia luottoja.
Rahaston toimintaperiaatteisiin kuuluu se, että ohjelmaan joutunut maa alentaa valuuttansa ulkoista arvoa piristääkseen vientiä ja siitä saatuja tuloja. Koska euromaa ei voi itse muuttaa valuuttakurssiaan, IMF katsoi sormien läpi kriteeriään velkakestävyydestä. Tämä uusi poikkeuskäytäntö ristittiin ”systeemisen riskin” kriteeriksi. Ei ollut väliä, pystyikö ohjelmaan ajautunut maa itse huolehtimaan veloistaan. Mukaan liitettiin kauhukuva, että jos rahasto ei ole auttamassa euromaita, koko maailman talous horjuu.
IMF oli ensin jättäytymässä tukiohjelmista pois
Schadler kertoo raportissaan, että IMF totesi aluksi, ettei Kreikan velka tule olemaan kestävällä tasolla. Tämä toteamus ei mahdollistanut rahaston mukana oloa. Euroopassa poliittiset päättäjät eivät hekään kaivanneet rahastoa, koska rahaston sääntöjä noudattamalla Kreikan velkaa olisi jouduttu leikkaamaan tuntuvasti. Europäättäjät pelkäsivät luottoriskijohdannaisten laukeamista maksuun. Toiseksi suuret euromaat olivat itse maksajan paikalla, jos velkasaneeraus olisi tehty heti. Näiden maiden pankit olisivat joutuneet kirjaamaan Kreikan luottoja alas, ja näin syntyneet jättimäiset luottotappiot olisivat synnyttäneet pankkikriisin ainakin Ranskassa ja Saksassa.
Hiljalleen ajatus IMF:n olemisesta mukana tukiohjelmissa kuitenkin eteni. Rahaston kokemusta pidettiin tärkeänä, ja toiseksi tällöin voitiin antaa euromaiden hermostuneille rahoittajille viesti, että IMF:n vuoksi ohjelmasta tulee objektiivisempi.
Tämä oli mahdollista, koska rahastossa päätettiin sulkea silmät velkakestävyydeltä ja ruveta pitämään ensi sijalla systeemistä riskiä. Systeeminen riski tarkoittaa suomeksi sitä, että yhden maan ajautuminen maksuhäiriöön voisi syöstä muita euromaita tukiohjelmien pariin. Suomessakin puhuttiin ”palomuureista” ja ”kriisin patoamisesta” väsyksiin asti.
Muutama euromaa ajautui näistä kriisitoimista huolimatta lainaohjelmiin. Syy oli se, että euromailla tai niiden pankeilla oli jo leivottuna sisälle valtavat velat, joita ei arveltu voitavan maksaa takaisin.
Rahaa ”rakenneuudistuksia” vastaan
IMF ei kuitenkaan voinut näyttäytyä monille rahoittajamailleen löyhäkätisenä luotottajana, joka heittää hyvää rahaa huonon perään. Systeemisen riskiuhan mainitsemisen lisäksi vaadittiin, että euromaat tekevät rakenteellisia uudistuksia, joka on kuitenkin synonyymi sisäiselle devalvaatiolle.
Päätettiin, että työmarkkinat ovat kriisimaissa joustamattomat, budjettikuri on lähes olematonta ja rahaa tuhlataan mihin sattuu. Tämä kaikki jouduttiin tekemään siksi, ettei euromailla ole itsenäistä rahapolitiikkaa, koska muutoin esimerkiksi Kreikka olisi vain antanut valuuttansa devalvoitua. Euroopan komissio laski pitkään, että lähes kauttaaltaan työttömyys johtui huonoista rakenteista, eikä kulutuskysynnän laantumisesta taantuman vuoksi.
Velkarahan turvin euromaat olivat tottuneet kohonneeseen elintasoon. Kun tämä velkajuhla päättyi, alkoi ennennäkemättömän syvä taantuma. Lainoja maksettiin mielummin takaisin kuin nostettiin uutta.
Vasta hiljattain Euroopan komissio on tehnyt uusia laskelmia ja todennut, ettei rakenteet ole euromaissa niin huonoilla kantimilla kuin aiemmat laskelmat osoittivat.
Vahinko oli kuitenkin ehtinyt jo tapahtua. Erittäin tiukat vyönkiristysohjelmat kärjistivät taantumaa entisestään. Kansalaisten ostovoima kutistui vielä lisää. Tämä oli omiaan leikkaamaan entistä enemmän aneemiseksi päässyttä kulutusta – ja sitä kautta tarvetta työvoimalle. Irtisanomiset ja konkurssit ovat nostaneet työttömyyttä ja monin paikoin Eurooppaan on syntymässä kadotettu sukupolvi.
Ennusteet pahoin pielessä
Schadler kuvailee hyvin rahaston sisällä piillyttä epäluuloa Kreikan lainaohjelman onnistumisesta. Rahastossa katsottiin kuitenkin, että mukanaolo voisi auttaa tuomalla lisää uskottavuutta. Tällaisesta kertoi myös Suomen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.), joka nimenomaan painotti IMF:n tärkeyttä.
Rakenneuudistusten nimissä tehdyt veronkorotukset ja julkispalveluiden alasajot osoittivat kuitenkin melko nopeasti, ettei IMF:n huoli liian ylioptimistisista kasvulukemista ollut turhaa. Toukokuussa 2010 ohjelman käynnistyessä laskettiin, että Kreikan talous on jo vuonna 2012 melko tukevassa 1,1 prosentin vuotuisessa kasvuvauhdissa. Vuoden 2012 todelliset luvut tulivat sittemmin esiin – osoittaen Kreikan talouden supistuneen mykistävät 6,4 prosenttia.
Kun tähän lisätään se tosiseikka, että Kreikan velkaa leikattiin vielä vuoden 2012 alkupuolella noin sadan miljardin euron verran, jotta korkomenot supistuisivat, ei voida todeta muuta kuin ennusteiden olleen pahoin pielessä.
Kreikan kohdalla tehtiin suurin velkasaneeraus kautta aikain, mutta velkaisuusaste on kivunnut jo nyt samalle tasolle kuin mitä se oli juuri ennen velkojen alaskirjauksia. Tämä johtuu talouden jyrkästä pudotuksesta, ja se nakertaa Kreikan mahdollisuuksia saada nykyistäkään velkataakkaansa maksettua takaisin.
Ottaako IMF europäättäjien virheistä opiksi?
Schadler pohtii lukuisia kysymyksiä koskien IMF:n muuttuneita kriteereitä ”systeemisen riskin” vuoksi. Hänen loppupäätelmänsä ovat karut.
Ensiksikin koko systeemisen riskin käsitteestä tulee luopua. Toiseksi rahaston luotto-ohjelmat pitää tehdä lyhyempikestoisiksi, korkeintaan puolen vuoden ohjelmiksi. Kolmanneksi rahastossa pitää toteuttaa läpinäkyvämpää itsekritiikkiä ja analysoida avoimemmin rahaston ohjelmia. Neljänneksi rahaston päätöksenteko pitäisi olla itsenäisempää.
Mikäli rahasto noudattaisi Schadlerin neuvoja niin rahasto ei olisi kuitenkaan koskaan voinut osallistua Kreikan ohjelmaan ilman, että Kreikka olisi joutunut eroamaan yhteisvaluutasta. Tämä tarkoittaa tasan sitä, että Schadlerin mielestä tukiohjelma on epäonnistunut pahasti.
Schadlerin havainnoista kenties täysin riippumatta, IMF:n ensimmäinen varatoimitusjohtaja David Lipton on aikeissa luoda uutta toimintatapamallia rahastolle. Tässä mallissa ensin suoritetaan riittävät velkajärjestelyt rahaston luotottamiin maihin. Toisin sanoen, rahasto olisi palaamassa aiempiin käytäntöihinsä.
Tällainen vanhan menetelmän paluu todennäköisesti tietää sitä, ettei euromaat aio enää pitää arvossaan IMF:n kokemusta talouskriisien hoidossa. Varhaiset merkit kertovat, että Liptonin ajatukset ovat jo herättäneet varsin laajaa vastustusta.