Euroalueen kriisimaat yrittävät parantaa kilpailukykyeroaan Saksaan nähden. Euroalueen alhainen inflaatio pakottaa kriisimaat kuitenkin deflaation vaarallisille vesille.
Talousaikakausilehti The Economist esittää laajassa artikkelissaan, että euroalueen kriisimaiden talouksien täytyy painua deflaation puolelle, mikäli maat haluavat kuroa heikentynyttä kilpailukykyään Saksaan nähden. Tähän joudutaan, koska euromaat eivät voi itse devalvoida valuuttojaan. Ainoa vaihtoehto deflaatiolle olisi se, että Euroopan keskuspankki (EKP) aloittaisi rajut toimet inflaation käynnistämiseksi. Tähän ei Saksa ole ainakaan toistaiseksi suostunut.
Yhteinen valuuttakurssi on tunnetusti euroalueen erityispiirre. Yhteisvaluutta heikentää kysyntää Euroopan kriisimaissa, ja jossain vaiheessa kurssi vaikuttaa saksalaistuotteidenkin kysyntäongelmiin. Kysyntä heikkenee kriisimaissa siksi, että deflaatio pakottaa pudottamaan hintoja kilpailukyvyn saavuttamiseksi. Jotta yritykset olisivat kuitenkin kannattavia, niiden tulee laskea hintojensa ohella myös palkkoja. Heikentynyt palkkataso taas kutistaa ennestäänkin heikkoa kysyntää.
Samaan aikaan jo olemassa olevat velkamäärät eivät putoa samassa tahdissa. Näin yhä alenevilla tuloilla velkojen hoitoon menevä rahamääräinen osuus kasvaa, ja tämäkin leikkaa kysyntää. Syntyy tuhoisa kierre, joka lopulta tavoittaa saksalaistuotteidenkin kysyntälaman. Saksan vientiin nojautuva talouspolitiikka on vaarassa ajautua karille.
Julkisen talouden mahdoton yhtälö?
Julkista taloutta pyöritetään kahdenlaisilla tuloilla. Ensimmäiseksi valtio kantaa erilaisia veroja toimiinsa. Mikäli kulut ovat verotuloja suuremmat, valtio turvautuu toiseen tulonlähteensä: velanottoon. Toiselle vaihtoehdolle voi olla kuitenkin rajoitteita. Mikäli takaisinmaksusta ei ole varmuutta, luotottajat voivat kieltäytyä lainaamasta valtiolle.
Näin kävi eurokriisin alkuvaiheissa muutamissa euromaissa, minkä vuoksi lainahanojen mentyä kiinni jouduttiin turvautumaan muiden euromaiden luottoihin. Näin syntyivät tukipaketit.
Toinen mahdollisuus velkamäärien kasvattamisen estämiselle on se, että velkaantuminen kielletään – osin tai kokonaan – yhteisin sopimuksin.
Vaikka lainaraha on lähes puoli-ilmaista, niin siihen ei saisi koskea. Alhaiset korot houkuttelevat velkaantumaan – on kuin luottoa tarjoavat osapuolet huutaisivat: ”Velkaantukaa!”
Julkistalouden tulisi rajoitteiden vuoksi kattaa siten ainakin pääosin kaikki menonsa verotuloista. Mikäli palkat laskevat ja kysyntä heikkenee, tämä käy vaikeaksi. Hiipuva kysyntä pienentää tuloverojen ja kulutusverojen määrää.
Syntynyt verokuoppa pitää täyttää jollain tavalla. Joko veroja pitää nostaa, tai julkisia menoja leikata. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, koska poliittista tahtoa tällaisiin toimiin on vaikea saavuttaa.
Verojen nostaminen leikkaa sekin entisestään yksityisten kysyntää. Julkismenoja karsimalla taas joudutaan joko julkisten alojen palkkojen laskuun tai irtisanomisiin. Jälkimmäinen paitsi leikkaa sekin kysyntää, myös kasvattaa menoja työttömyysturvan muodossa. Yhtälö onkin hyvin vaikea ratkottavaksi.
Deflaation pysäyttäminen on vaikeaa
Kysynnän puutteesta johtuvaa ”huonoa deflaatiota” on vaikea pysäyttää siinä vaiheessa, kun se on kerran lähtenyt käyntiin. Economist muistuttaa, että Japanin deflaatiota ei osattu nähdä ennalta, eikä sen taltuttaminen onnistunut useisiin vuosiin.
Lehti huomauttaa, että deflaatio ruokkii itse itseään. Tämä johtaa kysyntälamaan – ihmiset vähentävät kulutustaan, koska he arvelevat lähitulevaisuudessa saavansa samat tuotteet edullisemmin.
– Tämä on rehevää maaperää vahingolliselle kierteelle, mikä vaikuttaa siten myös odotuksiin, EKP:n johtaja Mario Draghi ilmoitti toukokuussa.
Japani onnistui lopulta taltuttamaan deflaation rajuin valtiolainaostoin. Toisin sanoen, Japani lisäsi julkista kulutustaan rutkasti. Tähän ei EU-maiden keskenään sopiman, menokuuriin pakottavan sopimuksen takia voida kuitenkaan mennä. Mikä siis neuvoksi?
Jäljelle jäävät EKP:n toimet, mutta Saksa on näitäkin toimia vastaan. On mahdollista, että Saksa ilmoittaa, ettei maa aio osallistua yhteistä riskiä nostaviin yhteisvastuutalkoisiin, koska maan lait eivät anna myöden.
EKP ei voi deflaatiopelkojen edessä noudattaa enää normaalia rahapolitiikkaa – säätämällä korkotasoa – koska se ei voi enää juurikaan laskea korkotasoa. EKP:n keskeinen ohjauskorko on jo 0,05 prosentissa, eli hyvin lähellä nollaa. Reaalikorkotasoa ei voi mielekkäästi laskea nollan alapuolelle.
EKP on aikeissa kuitenkin kasvattaa tasettaan muilla keinoin. Keskuspankki on jo ilmoittanut ostaneensa omaisuusvakuudellisia arvopapereita, mutta kriitikot katsovat, ettei EKP:lla ole riittävästi ostettavaa voidakseen piristää inflaatiota merkittävästi tätä kautta.
Koko euroalueen inflaatio on enää 0,3 prosentissa, eikä se ole pitkään aikaan ollut lähellä EKP:n tavoitetta, joka on kaksi prosenttia.
Mikä piristäisi eurotaloutta?
Euroalueen julkistalouksilla ei ole valtuuksia piristää inflaatiota. Tämän lisäksi myös EKP:n toimivaltuudet ovat vahvasti rajoitetut. Valtuuksien saamiseksi on jostain säännöstä luovuttava, tai sitten sääntöjä on rikottava, Economist kirjoittaa.
Kaiken lisäksi euroalueen kriisimaissa on ollut vaikeaa parantaa kilpailukykyä Suomessakin puhutulla ”palkkamaltilla”, koska kilpailukykyä pitäisi saada parannettua myös Saksaan nähden.
Euroalueen sisäisessä kilpailukyvyn saavuttamisessa tarvitaan inflaatioeroja eri euromaiden kesken, Economist kirjoittaa. Tämä on kuitenkin likimain mahdotonta, koska Saksankin inflaatio on alhaalla 0,8 prosentissa.
Tällöin monen kriisimaan talouden tuleekin painua deflaation puolelle. Se onkin toteutunut jo Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa, lehti toteaa.
Henri Myllyniemi