Onko Venäjä marttyyri vai uhri vai pelkkä kansainvälisen politiikan häirikkö ja uhka? Tähän kysymykseen haetaan vastausta dosentti Arto Luukkasen esseessä, joka on julkaistu osana Suomen Perusta -ajatuspajan tuoretta julkaisua.
Venäjän oman näkemyksen mukaan länsi on pettänyt sen kylmän sodan jälkeen, kun se salli Naton laajenemisen itään ja pyrki ”värivallankumousten” avulla varastamaan sen viimeiset liittolaiset. Asiaa analysoi dosentti Arto Luukkanen (ps.).
Erityisesti vuonna 1999 tapahtunut Kosovon kriisin ratkaisu ”humanitäärisellä interventiolla” oli Venäjälle kipeä isku. Siltä ei kysytty, vaan itäisen suurvallan globaalit edut pyyhkäistiin tylysti syrjään. Lopulta Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin vuonna 2003 osoitti sen, että läntinen maailma ei välitä tippaakaan kansainvälisestä oikeudesta eikä siitä, mitä Venäjä sanoo.
Ajatus lännen jatkuvasta ja hellittämättömistä Venäjä-vihasta on varsin yleinen stereotypia, ja sille löytynee ymmärtäjiä myös maan nykyisten johtajien keskuudesta. Samoin slavofiilien ja geopoliitikkojen toistelema ajatus Venäjän erityisestä tiestä ja lännen edustamasta itsekkyydestä sekä moraalisesta rappiosta on saanut kannatusta myös tavallisten kansalaisten keskuudessa. Ei liene yllätys kenellekään, että Ukrainan kriisi on tehostanut näitä mielikuvia.
Mutta onko Venäjä tosiaan uhri, jonka länsi uhkaa kuristaa? Onko se marttyyri ja kansallisten arvojen viimeinen linnake, kuten sen puolustajat uskovat?
Seuraavassa artikkelissa käsitellään Venäjän muuttunutta asemaa Euroopan turvallisuuspoliittisessa kentässä sekä sitä, miten Ukrainan oma kansallinen identiteetti on kehkeytymässä vuoden 2014 kriisin tuloksena.
Tämän artikkelin lähtökohtana on Ukrainan kriisi vuonna 2014. Siinä Venäjä ja sen läntinen naapurimaa ovat kietoutuneet niin sanottuun low intensity- aseelliseen selkkaukseen, joka uhkaa Euroopan rauhaa. Mielenkiintoiseksi tämän konfliktin tekee se, että kylmän sodan jälkeisessä maailmassahan uskottiin, että sotilaallinen vastakkainasettelu olisi lopullisesti ohitse eikä kiistatilanteissa käytettäisi enää fyysistä voimaa.
Tämä ajattelutapa sai kolhuja Kosovon kriisissä vuonna 1999. Siitä huolimatta Euroopassa ei ajateltu 2000-luvulla käytettävän voimaa. Tällöinhän puhuttiin avoimesti siitä, miten sotilasliitto Natoa pitäisi muuttaa ja että myös Venäjän pitäisi liittyä siihen. Tätä varten kehitettiin niin sanottuja rauhankumppanuusohjelmia ja yhteisiä toimintoja, joiden piti johtaa jännityksen vähenemiseen.
Venäjän ymmärtämisen länsimaiset muutokset
Osoituksena tästä yleisestä optimismista lännessä ajateltiin vielä 1990-luvulla yleisesti, että Venäjä tulisi olemaan osa suurta globaalia maailmanjärjestystä. Tätä varten kehitettiin jopa erityinen tieteenala: transitiologia, jossa oletettiin, että Venäjästä tulee siirtymäajan jälkeen aivan normaali valtio, jolla ei olisi Neuvostoliiton suurvaltaelkeitä ja joka toimisi yhteistyössä lännen kanssa.
Transitiologian perusolettamuksena oli ajatus siitä, että länsi antaisi Venäjälle lainoja ja asiantuntemusta, kun Venäjä käyttäytyisi hyvin. Itäinen suurvalta menisi voittoisan kapitalismin sivistävään kouluun, jossa se uudistaisi hallinnollisia rakenteitaan. Vastaavasti murisevalle karhulle lainahanat pysyisivät kiinni.
Yhdysvaltalainen tutkija Stephen F. Cohen on käyttänyt tästä ilmiöstä määritelmää ”epäonnistunut ristiretki”. Hänen mukaansa etenkin yhdysvaltalaiset tutkijat ja neuvonantajat halusivat innokkaasti ulottaa tämän Venäjän uudistamisen aivan joka tasolle. Vimma uudistuksiin oli niin suuri, että tämän prosessin piti ulottua Venäjän hallinnollisten rakenteiden disintegraatioon ja tuhoon saakka. Mätää ei voinut uudistaa.
Jeltsinin tehtäväksi nähtiin ei pelkästään kommunistisen puolueen tuhoaminen vaan myös monien muiden Venäjän instituutioiden murskaaminen. Lääkäritermein potilas piti saattaa niin heikkoon tilaan, että sen syöpäpesäkkeet heikentyisivät ja kuolisivat pois.
Tämän koulukunnan tunnetuimmat kehittäjät, yhdysvaltalainen Jeffrey Sachs ja ruotsalainen Anders Åslund, tulivat monitieteisen Venäjän tutkimuksen tradition ulkopuolelta ja uskoivat läntisen taloustieteen perusideoiden pätevän siirtymävaiheen Venäjällä. Sokkiterapia epäonnistui, ja sitä kuvaa Sachsin tunnettu lausahdus siitä, jonka mukaan kun kirurgit (eli maailmanpankin asiantuntijat) avasivat potilaan rintakehän, niin sieltä tulikin vastaan aivan erilainen elimistö kuin luultiinkaan.
Suurin ongelma oli se, että tämä linimentti, joka oli luentosaleissa näyttänyt hyvältä (”tuhotaan kerralla ja uudistetaan sitten”), ei sopinut oikeaan elävään yhteiskuntaan. Siitä huolimatta tutkijoiden valtavirta oli mukana tässä hypessä, myös Suomessa. Perusteltiin siirtymätalouksien tutkimuslaitoksia ja rahoitettiin Venäjän kansalaisyhteiskunnan (jota siis ei ollut olemassa) tutkimusta. Tähän liittyvät myös ne monet, jo painovaiheessa vanhentuneet, mietinnöt siitä, miten Venäjä olisi Suomelle ja maailmalle luotettava kumppani.
Näin sivumennen sanoen nämä vaihtuvat poliittiset agendat ovat olleet aina vahvasti Venäjä-tutkimuksessa; tutkijoiden mielipiteet ja arviot ovat vaihdelleet vuosituhannen alun riemukkaan positiivisista ja innostuneista analyyseistä aina illuusionsa menettäneisiin huomattavasti synkempiin arvioihin Putinin valtaantulon jälkeen.
Transitiotutkimus: kuinka venäläiset kesytetään?
Transitiotutkimuksen yhteydessä syntyi myös Euroopan poliittisen yhteistoiminnan syventämiseksi tarkoitettu integraatiotutkimus, jossa tarkastelun kohteeksi tulivat historiallisten toimijayhteisöjen hajoaminen ja niiden uudelleenorganisoituminen. Sanomattomana ideana oli tietysti se, että kaiken kehityksen lopullisena päämääränä oli uusi arvoyhteisö – EU.
Taloustieteilijöiden tuntumassa apajalle tulivat myös muut tieteenalat yhdessä poliittisten kommentaattorien kanssa. Innostuipa eräs historiantutkija kyseessä olevasta prosessista sen verran, että kirjoitti hyvin myyvän kirjan historian loppumisesta ja läntisten arvojen triumfista.
Näin jälkikäteen arvosteltuna transitiotutkimuksen erityisluonteeseen sisältyi monia omalaatuisia piirteitä. Siitä näytti tulevan arvotettua, ja se ladattiin täyteen läntisten voittajien arvostamia yhteiskunnallisia ideaaleja. Sen lausumattomaksi tehtäväksi annettiin läntisten hyveiden, kuten demokratian, markkinatalouden ja kansainvälisten ihmisoikeuksien, edistäminen. Transitiologiasta tuli vähäksi aikaa uudenlainen poliittinen totuus, ideologia – tai poliittinen usko, jota läntiset ”lähetyssaarnaajat” levittivät ja johon myös monet tutkijat kääntyivät. Venäjän karhu piti opetettaman ihmistavoille tarjoamalla sille länsilainojen hunajaa. Transitiologiaan näytti olevan myös sisälle ladattuna aimo annos aivan tavallista ylemmyydentuntoista rasismia.
Vuoden 2000 jälkeen kaikki muuttuu
Nämä kaikki oletukset Venäjän heikkoudesta ja siitä, että länsi voisi sanella Venäjälle ehtojaan, romuttuivat vuoden 2000 jälkeen. Vladimir Putinin aikana Venäjä on saanut takaisin itsetuntoaan, vaurauttaan ja ennen kaikkea poliittista voimaansa.
Nyt lännen suhde Venäjään viileni ja karhu ei enää totellut sen läntisiä oppimestareita. Entisestä ei liittolaisesta mutta kumppanista tulikin kilpailija. Tämä näkyi myös tutkijoiden nimityksissä. Venäjästä tuli energianteollisuuden johtama petrovaltio, hybridi, tandemokratia, sekurokratia, eksynyt suurvalta tai sitten autoritäärinen puolidiktatuuri. Putinin tuloa presidentiksi kuitenkin tervehdittiin yleisellä tyytyväisyydellä: Venäjä ei näyttänytkään enää ajelehtivan tuulessa.
Vladimir Putinin Venäjä keskitti vuodesta 2000 lähtien valtaa, aloitti uuden Tšetšenian sodan, keskeytti Venäjän hajoamisen, kesytti duuman ja laittoi kunnianhimoiset liikemiehet kuriin. Varsinaisissa uudistuksissa Putinin hallinnon harjoittama uudistuslinja oli ollut kuitenkin varovaisen hidasta. Kun poliittinen vakaus oli ensimmäisinä vuosina hallinnon ensisijainen päämäärä, niin rohkeat uudistushankkeet haudattiin varsin pian tai pantiin jäihin. Tästä esimerkkinä olivat todellisen maareformin puuttuminen sekä julkisen sektorin subventiopolitiikan jatkaminen.
Aikomukset olivat kuitenkin hyvät. Kuten niin monien edellistenkin Venäjän hallitusten toiveena, oli myös Putinin ensimmäisten vuosien aikana tarkoitus uudistaa rakenteita, lisätä tehokkuutta, vähentää korruptiota ja hillitä virkamiesten väärinkäytöksiä. Tämä projekti ei ole onnistunut. Päinvastoin kaasu- ja öljydollarien vuolas virta 2000-luvulla pahensi näitä ongelmia.
Putinin ainoana vaihtoehtona oli tässä vaiheessa turvautua pakkoon ja autoritäärisyyteen. Historiallisesti tarkasteluna Venäjää on uudistettu aina autoritäärisesti: joko vahvana hallinnollisena hankkeena kuten keisarillisena aikana ministeri Sergei Witten tai Pjotr Stolypinin ajamana tai sitten ”aasialaisesti” – Stalinin ajamana modernisaatiohankkeena. Witten ja Stolypin hankkeet kukistuivat siihen, että ylin päättäjä ei kyennyt tukemaan pitkäjänteisesti uudistajien hankkeita. Ne jäivät kesken. Stalinin modernisaatioprojekti taas onnistui, mutta sen hintana oli Venäjän predestinoituminen savupiipputeollisuuteen, tehottomuuteen ja kuritalouteen. Nyt uudistusprojekti jäi kesken, eikä hallinto halunnutkaan todella tehdä muutoksia entiseen.
Venäjän modernisaatioprosessi ja kansallisten projektien pystyttäminen eivät loppujen lopuksi olleet Putinin hallinnolle sen tärkein prioriteetti. Venäjää hallitsevan sekurokratian ensimmäisenä ja ainoana tavoitteena oli pikemminkin estää Venäjän ”ideologinen hajoaminen” ja aloittaa uuden imperiumin rakentaminen.
Tapahtunut poliittinen muutos betonoitiin ideologisesti niin sanotun suvereenin demokratian nimityksen alle. Siinä tärkeintä oli Venäjän yhtenäisyys ja voima. Kuten Vladislav Surkov, Putinin varakansliapäällikkö, totesi aikoinaan ”Yhtenäinen Venäjä” ‑puolueen edustajille, ”oranssi” teknologia pyrkii ideologiseen hajottamiseen, ja lääke siihen on ”kansallisesti orientoituneen johtavan säädyn muodostuminen”.
Suvereenin demokratian prioriteetit pysäyttivät uudistukset. Se näkyi myös suhteessa ulkomaihin. Välit viilenivät, kun Venäjä alkoi harjoittamaan aktiivisempaa ulkopolitiikkaa. Erityisesti projekti oman suurvaltahegemonian rakentamisesta, toisin sanoen Euraasian liiton perustamisesta, hiersi suhteita entisiin neuvostotasavaltoihin ja länsinaapureihin. Oliko tarkoitus herättää henkiin vanha Neuvostoliitto ja sukeltaa takaisin kylmän sodan aikoihin?
Muutos käynnistyi vähitellen vuonna 2000. Venäjän ulkopolitiikka omaksui uudet suuntaviivat vuoden 2000 kesäkuussa, kun Venäjän federaatio hyväksyi uuden ulkopoliittisen doktriinin. Siinä mainittiin selvästi, että Venäjällä on oikeus puolustaa omia kansalaisiaan sekä heidän ulkomailla asuvien maanmiestensä oikeuksia ja etuja – kaikin mahdollisin tavoin.
Putinin johtaman uuden Venäjän tärkeänä punaisena lankana oli alusta asti sen suurvalta-aseman alueellinen ja globaalinen palauttaminen, kuitenkin niin, että pragmaattinen ja yhteistyöhakuinen linja mahdollisiin globaaleihin vastustajiinkin säilytetään – mikäli se on mahdollista.
Putinin omaksuman uuden ulkopoliittisen linjan mukaan Venäjän ulkopolitiikan oli keskityttävä ajamaan ennen kaikkea Venäjän omia etuja. Vanhakantainen geopolitiikka ja globaali kilpailu sopivat tähän tulkintaan. Tähän uuden valtiollisen kokonaisuuden rakentamiseen on liittynyt myös rajantekoa läntisen maailman arvoihin. Ne on Venäjällä todettu moraalittomiksi ja vääriksi.
Venäjän näkökulmasta länsi ja sen edustamat arvot ovat heikkenemässä ja nopeasti kehittyvät mahdit, kuten Intia ja Kiina, ovat nousussa.
Käytännössä tämä uusi linja on näkynyt vanhanaikaisen ulkopolitiikan tai niin sanotun tahtopolitiikan noudattamisessa. Kun ulkopolitiikan muutos tehtiin virallisesti vuonna 2000, sen käytännön linjat saneltiin 23.10.2003 Moskovassa.
Tällöin Yhdysvallat oli osoittanut, että se ei välitä vähääkään Venäjän protesteista ja oli hyökännyt Irakiin. Tämä näkyi, kun lokakuussa 2003 pidettiin Moskovassa Venäjän armeijan ja puolustuksen avainhenkilöille erityinen ”laajennettu kokous”. Tapahtuman merkitystä korosti se, että siihen osallistui myös silloinen presidentti Vladimir Putin. Kokouksessa hyväksyttiin 73-sivuinen dokumentti ”Venäjän federaation asevoimien kasvun aktuaalit tehtävät”.
Tilaisuuden pääviestinä oli, että sotilaallista voimaa käytetään tulevaisuudessa yhä enemmän turvallisuuden ylläpitämiseksi. Tämä silloiselta puolustusministeri Sergei Ivanovilta peräisin ollut niin sanottu Ivanov-doktriini saikin yhä enemmän merkitystä, koska siinä Venäjä hyväksyi ensimmäistä kertaa kylmän sodan jälkeen vallitsevat tosiasiat ja sen ”vihollisten” harjoittaman globaalin kilpailun. Toisaalta siinä myös hyväksyttiin, että Venäjä oli tarvittaessa valmis sotilaallisen voiman käyttöön.
Ivanov-doktriini oli sisällöltään seuraava: 1) Venäjällä on uusia tavoitteita suhteessaan Itä-Euroopan entisiin ”kommunistisiin valtioihin”, 2) Venäjä haluaa voimistaa taloudellisia asemiaan näissä maissa kasvattamalla niiden riippuvuutta Venäjän energiasta ja 3) Venäjä haluaa rajata entiset vaikutusalueet uudelleen ja luoda rajoilleen neuvostoaikaiset puskurivyöhykkeet. Sen tavoitteena oli halu rajoittaa läntistä vaikutusta näissä maissa ja laajentaa omaa etupiiriään sekä heikentää erityisesti Euroopan transatlanttisia suhteita.
Ivanov-doktriini sai myöhemmin taakseen uudenlaisen ulkopoliittisen linjanvedon, kun Venäjällä hyväksyttiin vuonna 2006 niin sanottu Putin-doktriini, ajatus Venäjän geo-taloudellisesta vaikutuspiiristä.
Tällä dokumentilla Venäjän ”voimamiehet” olivat halukkaita astumaan uuden askeleen. Venäjän kansallinen ideologia sai nyt oman ohjelmansa: maan oli oltava suvereeni demokratia, sen talouden piti olla vahva ja lopuksi sillä piti olla myös sellainen armeija, joka kykeni ajamaan maan etuja konkreettisestikin. Nyt siirryttäisiin sanoista tekoihin.
Teoriassa tämä merkitsi sitä, että Venäjä pyrki vuodesta 2006 lähtien luomaan erityisiä etupiirejä maansa rajojen ulkopuolelle. Kaikkein tärkeintä näytti olevan Naton vaikutuksen eliminointi tämän etupiirin alueella. Lännessä tätä ei aluksi otettu vakavasti. Ajateltiin, että kaikki nämä julistukset olivat vain Venäjän sisäpolitiikkaa ja että todellista konkreettista kamppailua ei lännen ja Venäjän välillä todella tulisi.
Kun kortit katsottiin: Georgian sota 2008
Lännen ja Venäjän välinen suhde jopa lämpeni väliaikaisesti vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen, jolloin Venäjä avasi oman takapihansa Keski-Aasiassa yhdysvaltalaisten terrorisminvastaiselle sodalle. Kun Yhdysvallat oli kanveesissa, puhuttiin jopa vanhoin termein ”liittoutuneista”.
Yhdysvaltojen terrorisminvastainen sota kuitenkin laajeni Irakiin, mikä katkaisi tämän sydämellisen yhteistyön. Varsinainen pommi koettiin vuonna 2008, jolloin Georgian ja Venäjän välillä käytiin pieni rajasota. Se mullisti kaiken.
Venäjä ei enää perääntynytkään. Tämän sodan taustalla oli ulkopoliittisia syitä mutta myös sisäpoliittisia syitä. Samalla kun 1990-luvulla Venäjän federaatio alkoi etsiä historiallista viitekehystään ja omaa identiteettiään, niin sanottu selektiivinen nationalismi, toisin sanoen tarkkojen ääriviivojen vetäminen ”meidän” ja ”muiden” välille, muuttui tärkeäksi poliittiseksi tekijäksi. Federaation asukkaista ylivoimainen enemmistö oli sen jälkeen etnisiä venäläisiä, ja puhtaan kansallisvaltion ajatus muuttui konkreettiseksi mahdollisuudeksi Venäjällä.
Puhtaasti venäläinen nationalismi oli yksi varteenotettava vaihtoehto kansalliseksi ideologiaksi, vaikka nykyajan Euroopassa nationalismilla on nähty usein olevan aiempaa vähemmän vetovoimaa. Esimerkiksi tunnettu kansallisuuskysymyksistä kirjoittanut britti E. J. Hobsbawm ajattelee nationalismin merkityksen olevan häviämässä suurempien taloudellis-poliittisten yksikköjen tieltä. Näin ei ilmeisesti sitten ollutkaan.
Venäjän kannalta kysymys oli kuitenkin hieman monimutkaisempi. Sille Neuvostoliiton hajoaminen ja sitä seurannut Itä-Euroopan maiden liittyminen Natoon merkitsi sitä, että länsi oli itse asiassa salaisesti halukas kuristamaan Venäjää. Etenkin 2000-luvun alun ”värivallankumousten” esiinmarssi vakuutti Putinin johtaman Venäjän siitä, että sitä vastaan oli käynnissä sitkeä kampanja. Vuonna 2000 Serbia sai oman verettömän vallankumouksensa, vuonna 2003 oli vuorossa Georgia, vuonna 2005 Ukraina ja Kirgisia. Venäjän vastainen piiri alkoi sulkeutua.
Putinin Venäjällä tämän vääjäämättömästi etenevän prosessin tulkittiin olevan se vaarallisin suuntaus. Kuten presidentti Medvedev totesi vuoden 2008 kesällä, parlamentaarinen demokratia merkitsisi ”Venäjän kuolemaa”, toisin sanoen sen nykyisen sekurokratian tuhoutumista. Putinin ajan Venäjän vastauksena tähän uhkakuvaan (demokratia plus maan hajoaminen) on ollut kriisien ja konfliktien generoiminen niin sanotun ”low intensity” ‑periaatteen mukaisesti.
Georgian kriisin eskaloitumisen tapa viittasi siihen, että tällä sodalla oli useita ”kokkeja” ja että sillä oli omat kiihkeät kummisetänsä myös Venäjällä. Venäjä oli aina vuoden 2003 ruusuvallankumouksesta lähtien pyrkinyt Georgian kysymyksen lopulliseen ratkaisuun. Georgialaisten avustava rooli Ukrainan oranssivallankumouksessa oli aikoinaan ratkaiseva, ja Georgian uhitteleva käytös on ollut punainen vaate Moskovassa. Venäjä myös kiristi maiden välejä tunnustamalla de facto Abhasian ja Etelä-Ossetian hallitukset ja kieltämällä monien georgialaisten tuotteiden tuonnin Venäjälle.
Pahinta oli kuitenkin Georgian tekemä turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Villakoiran ydin oli se, että Georgia ei ole vuodesta 2003 alkaen halunnut olla Venäjän vaikutuspiirissä. Moskovassa tätä itsepäisyyttä pidettiin vaarallisena esimerkkinä Kaukasuksen muille pikkuvaltioille ja ennen kaikkea sen alueen omille kansallisuuksille. Entä jos tataarit Volgan alueella ottaisivat esimerkkiä itsepäisestä Georgiasta? Se merkitsisi Venäjän hajoamista. Georgian kurittaminen vuonna 2008 toimi siten myös havainnollisena oppituntina siitä, mitä tapahtuisi, jos jokin Venäjän federaation alue pyrkisi itsenäisyyteen.
Georgian ja Venäjän välisen aseellisen konfliktin alku ja varsinainen sodan aloittaja on vieläkin vahvan mediasumun peitossa. Kumpikin osapuoli syytti toista kansanmurhasta ja sodan aloittamisesta. Ulkopuolisille tarjoiltiin vain vahvasti puolueellista disinformaatiota, jossa kummallakin puolella oli oma totuutensa. Venäjä ilmoitti aloittaneensa humanitaarisen operaation Etelä-Ossetian siviilien pelastamiseksi, kun taas Georgia kertoi kansainväliselle yleisölle, että Venäjä pyrkii tuhoamaan sen itsenäisyyden.
Georgian kriisin pahin seuraus oli kuitenkin siinä, että väkivalta otettiin uudelleen esille poliittisena mahdollisuutena Euroopassa. Se ei ole YK:n turvallisuusneuvoston kontrolloimaa eikä myöskään Yhdysvaltojen ”humanitaarisen maailmapoliisin” politiikkaa. Venäjä huomasi, että sen on mahdollista käyttää tätä ”enklaavi-strategiaa” myös Baltian maita ja Ukrainaa vastaan ja lopulta murentaa Naton uskottavuutta.
Ukrainan kriisi tasapainon horjuttajana
Venäjän suhde Ukrainaan on aina ollut mielenkiintoisella tavalla holhoava. Vielä keisarillisella ajalla maa oli ”vähä-Venäjä”: agraarinen ”junttila”, jolla ei ollut kykyä omaan kansakunnan kehitykseen. Neuvostoaikana Ukraina oli taas maan liittovaltiokokonaisuuden peruskivi. Neuvostoliitto ei olisi ollut mahdollinen ilman Ukrainaa. Näyttää siltä, että Ukrainalle on annettu Euraasian unionissa yhtä tärkeä osa; Venäjän uuden imperiumin pystyttäminen ei olisi mahdollinen ilman tämän 44-miljoonaisen kansan liittymistä siihen.
Tässä tilanteessa Ukrainan halu lähestyä EU:ta ja länttä koettiin petturuudeksi. Euromaidanin kansannousu ei voinut olla aito vallankumous vaan pikemminkin lännen inspiroima ”värivallankumous”. Venäjää petettiin, ja se oli taas uhri.
Venäjän kannalta välitön syy Krimin miehittämiseen oli ilmeisesti niin sanottujen helmikuun 20.–21. päivien neuvotteluiden tulosten mitätöiminen. Tällöinhän Puolan, Ranskan ja Saksan ulkoministerit tapasivat presidentti Janukovitšin ja maan opposition edustajat.
Tässä hauraassa sovinnossa päätettiin, että presidentti palauttaa perustuslain entiselleen ja määrää parlamentti- ja presidentinvaalit. Myös Venäjä osallistui niihin lähettämällä tärkeän neuvonantajansa Vladimir Lukinin neuvottelemaan. Lopulta sovittu kompromissi saatiin kirjalliseen muotoon ja niin kolme EU:n ulkoministeriä, presidentti Janukovitš kuin opposition edustajat allekirjoittivat sen. Myös Putin näytti hyväksyvän sen pitkin hampain.
Kadut eivät kuitenkaan hyväksyneet enää mitään kompromissia, vaan mielenosoittajat vaativat sisäministerin ja Berkutin johtajan vangitsemista. Vallankumous tulisi jatkumaan siihen saakka, kunnes presidentti olisi eronnut!
Tämän jälkeen opposition johtajien oli taivuttava kadun vaatimuksiin ja tapahtumat vyöryivät omalla painollaan. Presidentti Janukovitšin vallan rakenteet alkoivat nopeasti rapistua ja entisen vallan kannattajat alkoivat poistua maasta. Vallan dominot kaatuivat. Presidentin väkivaltakoneiston johtajat pakenivat, ja sen jälkeen myös Berkutin poliisit hävisivät ja vallankumoukselliset valtasivat rakennuksia. Entisen vallan edustajat neuvottelivat Maidanin aktivistien kanssa, ja sovittiin siitä, että mitään lynkkauksia ei tapahtuisi. Lopulta myös Janukovitš pakeni. Entinen eliitti tyhjensi lähtiessään valtion rahat.
Valtatyhjiö täyttyi nopeasti. Janukovitšin paon jälkeen parlamentti vahvisti olevansa ainoa laillinen valtioelin, joka pian erotti presidentin ja määräsi virkaatekevät presidentit ja pääministerit.
Tämä oli ratkaiseva seikka. Venäjä katsoi, että allekirjoitettu kompromissi oli vain sumuverhoa, ja sitä oli petkutettu. Sen mukaan EU:n ulkoministerit olivat vain avustaneet tulevaa valtiokaappausta. Tässä mallissa Ukrainan vallankumous oli lännen inspiroima salajuoni ja todiste siitä, että länsi haluaa tuhota Venäjän.
Putinin hallinnon mukaan tämä kaappaus oikeutti Venäjän kovaankin politiikkaan. Tilanne muistutti näin kylmän sodan aikaa: jos länsi sai etuja jossain päin maailmaa, oli Venäjän saatava siitä kompensaatiota.
Venäjän kova linja johtui tietenkin myös siitä, että se pelkäsi Ukrainan vapautumisen idän uhasta säteilevän suoraan sen sisäpolitiikkaan. Arabikevään esimerkki epäilemättä pelotti: entä jos Euromaidan liukuisi Punaiselle torille? Ukrainalla näytti riittävän sympatiaa; hyvänä esimerkkinä tästä on Venäjän johtavien kirjailijoiden kirjoittama tukiadressi Kiovan kansannousulle.
Venäjän toiminnan motivaation taustalla oli epäilemättä useita seikkoja, mutta näyttää siltä, että 28. päivänä helmikuuta alkanut Krimin miehitys ja Ukrainan painostaminen päätettiin varsin impulsiivisen harkinnan jälkeen ja myös ilmeisesti mielenkuohussa. Putin koki tilanteen henkilökohtaisena loukkauksena.
On hyvin todennäköistä, että lopullinen päätös tehtiin maan ”johtonelikon” kesken 25.–26. päivänä helmikuuta. Tähän hyvin pieneen piiriin kuuluivat presidentin lisäksi Nikolai Patrušev – Venäjän federaation turvallisuusneuvoston sihteeri, Sergei Ivanov – presidentin hallinnon johtaja sekä tietenkin Aleksandr Bortnikov – tiedustelupalvelu FSB:n johtaja. Nämä ydininstituutiot, presidentinhallinto, federaation turvallisuusneuvosto ja FSB, hallitsevatkin nyt Venäjän turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Kyseinen nelikkö oli epäilemättä myös vastuussa Itä-Ukrainan kriisin eskaloitumisesta.
Ukrainan kansakunnan rakentamisprosessi – huomioita kesältä 2014
Euromaidanin vallankumous kaatoi entisen Venäjä-myönteisen johtajan mutta loi myös uuden ukrainalaisen identiteetin. Paradoksaalista kyllä, toinen ukrainalaisen identiteetin luoja oli ennen kaikkea Vladimir Putinin Venäjä.
On historian ironiaa, että Krimin kaappaus sekä sisällissodan luominen Itä-Ukrainaan vahvistivat juuri Petro Porošenkon asemaa Ukrainan presidenttinä. Ennen kaikkea tapahtumat mahdollistivat sen, että Kiovan hallitsemassa Ukrainassa käynnistyi voimakas kansallisen identiteetin rakentuminen. Ukrainan kansakunnan rakennus ei onnistunut vuonna 1918 eikä 1990-luvulla. Nyt se näytti onnistuneen.
Dokumentoin itse henkilökohtaisesti tämän kansallisen identiteetin kasvua kesällä 2014 Kiovassa arkistojen tutkimusmatkalla. Nostan tässä esille käytyjä keskusteluja ja vaikutelmia.
Keskusteluissa paikallisten kanssa näytti siltä, että nyt ukrainalaisilla oli vihollinen vuosisadoiksi, heillä oli aidot kansalliset marttyyrit ja pyhät kertomuksensa, joita toisteltaisiin yhä uudestaan ja uudestaan.
Tämä uusi ukrainalainen kansallismielisyys leijui vastaan Kiovassa joka puolella. Jokaisessa keskustelussa ja kohtaamisessa kajasti uudenlaista päättäväisyyttä siitä, että Venäjän kanssa ei haluta enää minkäänlaista alistussuhdetta.
Esimerkkinä tällaisesta uudenlaisesta päättäväisyydestä voisi mainita pitkät keskustelut ukrainalaisen valokuvaajan ja Maidan-aktivistin Taras Tomenkon kanssa.
Hänen puheenvuoroissaan näkyi selvästi muutos entiseen. Hänen mukaansa Ukraina halusi kulkea omaa tietään ja osana Euroopan kansojen perhettä. Maan tulevaisuus ei voinut olla riippuvainen entisestä alisteisesta suhteesta Moskovaan vaan siitä, mitä maan kansalaiset halusivat. Tomenko, kuten monet muut nuoret ukrainalaiset, toisteli sitä, että kesän 2014 tapahtumissa ei ollut kyse sisällissodasta vaan siitä, että Venäjä on nyt sodassa Ukrainan kansaa vastaan.
Näiden keskustelujen perusteella oli helppo todeta, että kiovalaiset uskoivat vahvasti oman vallankumouksensa niin sanottuun moraaliseen vaikutukseen. Heidän mukaansa Maidanilla ja Itä-Ukrainassa puolustettiin eurooppalaisia arvoja ja taisteltiin Euroopan kansojen puolesta. Tätä varten haettiin myös malleja historiasta, ja esimerkiksi Suomen talvisota kävi hyvin esimerkkinä siitä, miten pieni maa voi haastaa suuren maan.
Monet keskustelut aktivistien ja tavallisten ihmisten kanssa nostivat esille yhä uudelleen sen, miten tämä konflikti itse asiassa loi kaksi uutta kansakuntaa. Putinin valloitussota loi uuden kansallisen identiteetin perustan myös Venäjälle. Maa kylpee nyt sotaisen uhon ja konservatismin aalloissa. Samaan aikaan Venäjän demokraatit pyrkivät protestoimaan kiivaasti, mutta heidät on nyt pistetty sivuun. Vuotanut veri synnytti uudelleen myös venäläisen ”historia sacran”. Venäjä eli nyt kovin pitkittynyttä ”kansallista kevättä” – yhä uudelleen ja yhä järeämmillä propagandakeinoilla.
Ukrainassa tämä vallankumouksen kokemus oli taas säilötty Itsenäisyyden aukion jäljellejääneisiin muistomerkkeihin ja barrikadeihin ja ennen kaikkea kansalaisten kollektiiviseen muistoon.
Ulkopuoliselle vierailijalle Kiovan Itsenäisyyden aukio oli järisyttävä kokemus. Paikan ilmapiiri oli toivorikas ja muistutti Berliinin muurin tunnelmaa 1990-luvun alussa. Toivon lisäksi siellä uhosi samanlainen hartaus kuin aikoinaan Moskovan ”Valkoisen talon” luona.
Myös Moskovassa vallankumouksen tehnyt kansa oli löytänyt hetkeksi sankarinsa ja marttyyrinsä. Vuonna 1991 Jeltsin oli saanut voiton ja kolmea taisteluissa kaatunutta mielenosoittajaa juhlittiin uuden Venäjän sankareina. Silloin oli Venäjän kevät. Kommunismi oli voitettu!
Maidanilla ei ollut helppo säilyttää objektiivista viileyttä, kun Taras selosti pikkutarkasti sitä, miten ja mistä päin tarkka-ampujat tulittivat. Hän osoitteli paikkoja, minne uhrit tuupertuivat ja minkälaisia lelusuojavarusteita mielenosoittajat pitivät päällään.
Ulkopuolisen kävelijän valtaa Maidanilla tunne jostain selittämättömästä. Paikka on sikäläisille pyhä. Se on ”taivaallisen sotnian” kaatumispaikka. Nimitys kertoo niistä noin sadasta uhrista, jotka tarkka-ampujat niittivät tälle aukiolle. Ammuttujen kuvia oli koristettu kukilla.
Veri loi uuden Ukrainan?
Maidan oli myös vapaaehtoisten ”sankarien” vartiopaikka. Näytti siltä, että heinäkuussa 2014 jonkinlaiset viiksivallut ja nuoret gorillat pitivät siellä jatkuvaa mielenosoitusta. Keitä nämä ovat? Taras ei osannut luonnehtia tätä joukkoa tarkemmin. Urheiden aktivistien telttojen vieressä turisteille myytiin t-paitoja ja rihkamaa. Miehet pelasivat korttia ja lukivat lehtiä.
Toisaalta tämäkin on ymmärrettävää. Vallankumous tarvitsee rahaa ja sen on hengähdettävä. Samalla sakraali sekoittuu kaupusteluun. Kaikesta markkinatouhusta huolimatta myös tutkijalle nousi pala kurkkuun; epäuskoisen oli mahdollista sormeilla katulampuissa olevia luodinreikiä.
Jokaisessa aseellisessa konfliktissa vallitsee tietenkin kaksi totuutta. Yksi on kuitenkin varmaa.
Maidanin aukio on muistomerkki siitä, miten kansa voi kerta kaikkiaan saada tarpeeksensa; kansan ampujista tuli myös tahtomattaan uuden kansallismielisen Ukrainan luojia.
Historia on joskus ristiriitaista. Mellakkapoliisin luodit tekivät marttyyreitä. Se ei kuitenkaan riittänyt vielä kansallisen identiteetin ja päättäväisyyden luomiseen. Kuten edellä on mainittu, sen teki naapurimaan presidentti Putin, joka aloitti uuden Ukrainan nakertamisen miehittämällä Krimin ja junailemalla ”sisällissodan” Itä-Ukrainaan.
Häät Maidanilla ja nuorten sotaanlähtö
Paikalliset sanomalehdet ja kansainväliset verkkosivut toistelivat kesällä 2014 samoja asioita: sotainen menestys oli vihdoin tuonut Ukrainan johdolle uusia ystäviä, ja etenkin malesialaisen matkustajakoneen ampuminen kesällä 2014 merkitsi muutosta ulkomaiden suhteessa alueen niin sanottuun kapinaan. Alueelle oli ilmeisesti rientänyt Naton upseereja seuraamaan konfliktin kulkua. Myös Saksa näytti olevan halukas tukemaan Ukrainaa myös pienillä teoilla – ei pelkästään sanoilla. Sinne vietiin nyt luotiliivejä ja jotain ei-sotilaallista apua. Edellä mainituissa lähteissä kerrottiin siitä, miten Eurooppa näytti hetkeksi löytäneen omatuntonsa.
Ukrainassa näytti olevan käynnissä jonkinlainen hiljainen mobilisaatio. Viitteitä tästä näimme, kun vastasimme myöntävästi erääseen syntymäpäiväkutsuun Kiovan kansallismuseon vieressä, puistossa. Merkkipäivän sankari, muuan Ostap, oli kerännyt ison joukon ystäviään, ja me suomalaiset tutkijatkin pääsimme näin vieraiksi.
Näissä syntymäpäivissä oli kuitenkin jotain erikoista. Ei pelkästään siksi, että vieraille ei tarjottu tippaakaan alkoholia. Juhla oli erilainen. Paikalle saapui vähitellen suuri joukko nuorta väkeä, ja todellinen kunniavieras ei ollutkaan yllättäen se, jonka syntymäpäiviä vietettiin.
Paikalle saapui auto, josta kannettiin pyörätuolilla eräs mies. Autosta horjui esiin vammautuneita; joillakin oli kainalosauvat ja toisella käsi siteessä. Väki seurasi intensiivisesti mukana.
Paikalle kompuroi Itä-Ukrainan sodan veteraaneja. Mukana oli muun muassa eräs yliopistomies – Kiinan-tutkija. Hän oli lähtenyt mukaan ja päässyt helpolla, toinen käsi on siteissä. Iloisesti hymyilevä sotaveteraani juhli kuitenkin joukossa mukana vaimonsa kanssa. Tunnelma tiivistyi näiden veteraanien tulon myötä.
Näiden syntymäpäivien sankari Ostap kertoi meille olevansa Maidanin aktivisteja ja sanoi menneensä naimisiin Itsenäisyyden aukiolla juuri sen jälkeen, kun voitto oli varmistettu. Nyt hän aikoo mennä Itä-Ukrainaan auttamaan ATOn joukkoja (Itä-Ukrainan terrorisminvastainen armeija).
Tässähän oli jotakin epätodellista! Nuoressa ja idealistisessa joukossa kukki romanttinen tunnekuohu ja vapaaehtoinen innostus. Kenelle ne kellot nyt soivatkaan? Ostap kertoi solmineensa rakkauden liiton aina kuolemaan saakka! He nostivat maljoja Ukrainan sankarien kunniaksi ja tulevalle voitolle. Ilman näitä juhlallisia puheita juhlavieraat olisivat olleet tavallisia nuoria. Nyt he näyttivät löytäneen niin sanotun ison asian.
Ulkopuoliselle tarkkailijalle paljastui lopulta se, että nämä syntymäpäivät olivat vain kulissia. Nämähän olivat oikeastaan jonkinlaiset mobilisaatiojuhlat, joita tässä kaupungissa vietetään nyt useita. Kakunpalojen ja limonadin seassa velloi suuri määrä innostusta ja toivoa uudesta Ukrainasta. Kerättiin rahaa, jolla aiottiin ostaa ruokaa, sidontatarvikkeita ja yökiikareita. Samalla leikin ja naurun takana tuijotti kuitenkin kylmä todellisuus: Ostap oli menossa vaaraan.
Uudet ihmiset opettelemassa suomea
Epätavallisen tutkimusmatkan viimeinen ilta huipentui keskustelun ukrainalaisten nuorten kanssa, jotka opiskelivat suomea.
Oli tietysti mainiota rupatella suomeksi ja nähdä, miten innostuneita nämä tavalliset opiskelijat olivat kielestämme.
Näille nuorille opiskelijoille Suomi merkitsi jotakin ihmeellistä onnenmaata, jossa skandinaavinen elintaso kohtasi hyvän elämän perusasiat. Hienoa! Mutta… miten näille toiveikkaille opiskelijoille olisi voinut sanoa mitään negatiivista Suomesta? Eihän näitä voinut muuta kuin kannustaa tulemaan Suomeen ja varoitella ilmastosta sekä ujoista ihmisistä. Mikä ilahduttavaa, isossa joukossa oli eräs oma opiskelijani, joka kertoi käyneensä vaihdossa Tverissä ja tulevansa kursseilleni syksyllä.
Näiden toivorikkaiden ja uutta tähyävien opiskelijoiden innostuksessa oli kuitenkin paljon jotain sellaista, jota ei voi itse ymmärtää. Näille opiskelijoille Euroopan unioni kerta kaikkiaan merkitsee hyvää arvoyhteisöä ja taetta siitä, että Ukrainaa ei jätettäisi itsekseen selviämään Venäjän kanssa. Tässä uskossa on jotain liikuttavaa.
Miten näille untuvikoille olisi voinut sanoa, että nämä toiveet olivat vähintäänkin utopistisia? Että EU:n jäsenet kyllä ostaisivat kaasua idästä, möisivät Venäjälle Mistral-aluksia ja tukisivat Lontoon Cityn venäläisiä pankkiireja – ainoastaan siksi, että raha ratkaisee.
Nämä nuoret taas uskoivat muutokseen ja hyvyyteen.
ARTO LUUKKANEN
Kirjoitus on julkaistu osana Venäjä: Uhka vai mahdollisuus? -esseekokoelmaa.